Monday, March 20, 2006

Käynti maailmannavalla


Michelangelo, joka suunnitteli 1500-luvulla tärkeimmät kohteet Roomassa, ikuisti maailmannavan, Apollon kruunun Piazza del Campidogliolle, Capitolium-kukkulalle. Kävin kuin kävinkin siellä, vaikka aikaisemmin tässä blogissa olen kertonut, että muut seikkailijat saavat hoitaa maailmannapojen kartoittamisen. Tämä oli kuitenkin hyvä ja sopiva paikka aloittaa, koska se on ainoa virallinen Euroopassa sijaitseva maailmannapa. Samalla tämä on pieni turistitietoisku.

Rooma on paikka, joka haisee historialle. Historiallisia muistomerkkejä on niin paljon, että niihin sokeutuu. Piazza del Popolon keskellä on Flaminian obeliski, joka on parhaillaan restauroitavana ja rakennuspressujen päälle oli vedetty valtava olutmainos. Tällaista ei voisi kai tapahtua missään, missä historiallisia muistomerkkejä on niukasti kuten Suomessa. En usko, että korjattavana olevan sibeliuspatsaan pressun päälle vedettäisiin esim. makkaramainos. Roomassa kannattaa käydä virkistämässä tietojaan Euroopan historiasta, koska keskustan alueella ei ole mahdollista kävellä askeltakaan ilman, että joku historiasta muistuttava maamerkki tulisi vastaan.

Roomalaiset ovat ystävällisiä ja käsittävät hyvin turistien arvon. 80 prosenttia roomalaisista saa elantonsa palvelualalta. Historiaakin on osattu hyödyntää maksimaalisesti. Kun ajattelee, miten pelkästään Colosseumista virtaa joka päivä läpi tuhatpäinen ihmislauma, joista jokainen jättää sinne vähintään 11 euroa niin luulisi sen kannattavan aika hyvin. Amerikkalaisia on Roomassa paljon. Johtuneeko Dan Brownin Roomasta kertovasta myyntihitistä. Turisteille on tarjolla kaupunkikierroksia Angels&Demons –kirjan kuvailemiin paikkoihin. Veikkaan, että jono Vatikaanin museoon olisi huomattavasti lyhyempi ilman tätä kirjaa. Kun Ranskassa Brownin aikaansaamaan turistirysään suhtauduttiin nyrpeästi niin Roomassa kaikki otetaan avosylin vastaan ja ollaan vaan tyytyväisiä.

Rooma on itse asiassa aika pienen oloinen kaupunki johtuen kai kapeista kaduista. Onhan siellä kuitenkin 3 miljoonaa asukasta. Suurkaupungiksi siellä on leppoisa ilmapiiri, ainakin varhaiskeväällä. Leppoisuutta kuvaa sekin, että kadulla kaikki kellot ovat väärässä. Yleinen tyylikkyys hivelee silmää sekä ihmisissä että rakennuksissa, italialaisten omin sanoin, kaikki on bella e elegante.

Saturday, March 11, 2006

Päiväkirja Ecuadorista, osa 3 - vuoristo


Matka vuorille, Ecuadorin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, Cuencaan taittui bussilla pitkin vuorenreunamia. Korkealla, kansallispuisto Cajasin (lähes 4000 m) kohdalla on sen verran sumuista, että bussin ikkunasta ei näy paljoakaan. Onneksi ei myöskään maantien reunalta suoraan alaspäin laskeutuvia jyrkkiä rotkoja. Lähestyessä Cuencaa maisemat muuttuvat satumaiseksi. Vehreissä laaksoissa virtaa kallioiden välissä pieniä puroja ja taianomainen valo valaisee niittyjä. Ihmisiä näkyy vähemmän kuin rannikolla, mutta olot ovat yhtä köyhiä. Itse asiassa provinssi, jossa Cuenca sijaitsee on Ecuadorin köyhin, kun taas Guayas on maan rikkain. Talot ovat vankempirakenteisia, koska ilmasto on huomattavasti kylmempi. Mitä korkeammalle vuorille tullaan, sitä enemmän näkyy intiaaneja. Cuencaan saavuttaessa pistää heti silmään rauhallisuus, mikä erottaa vuoriston rannikosta. Asiaan vaikuttaa intiaanien ilmeinen mentaliteettiero verrattuna kuumaveriseen latinoväestöön. Intiaaneja on Ecuadorissa n. 25 %, mestitseja n. 65 %.

Kunniaksemme oli järjestetty suuri perhepäivällinen täti Nellyn loisteliaassa talossa Cuencan keskustan tuntumassa. Ovella suukoteltiin koko perhe, jota näytti jatkuvan loputtomiin. Täti Nellyllä on kaksi tytärtä ja kolme poikaa. Kaikki lapset ja lapsenlapset ovat pyörittämässä hyvin menestynyttä perheyritystä, jonka Nellyn puoliso nuoruudessaan perusti. Yrityksellä on muun muassa kolme bensa-asemaa sekä jollain salaperäisellä keinolla hankittu polttoaineen jälleenmyyntimonopoli kolmessa maakunnassa sekä muuta toimintaa, mikä jäi minulle hieman epäselväksi. Tyyli oli suoraan, kuin latino-saippuasarjasta sisustusta myöten kukka-asetelmineen, kalusteineen ja lukemattomine koriste-esineineen. Ihmiset pukeutuvat huolitellusti, ovat kauniita ja hymyilevät säihkyvästi. Samanlaista tyyliä näkyy myös rannikolla, olo on kuin astuisi suoraan tv-ruutuun. Olen varma, että tässä perheessä piilee täydellisen julkisivun takana jokin suuri salaisuus.

Yksi tädin tyttäristä, Anita, asui viereisessä talossa. Anitan aikuisista lapsista tytär lähti opiskelemaan Panamaan, meni siellä naimisiin ja sai lapsen. Poika asuu vielä kotona ja hänellä on oma yksiö talossa. Anita kertoi, miten hän on majoittanut vaihto-oppilaita sekä Suomesta että Ruotsista. Hänellä oli hyviä muistoja suomalaistytöistä, mutta ruotsalainen käyttäytyi hänen mukaansa hyvin huonosti. Täti Nelly on syvästi katolilainen, kuten muukin perhe ja kaikki seinät ovat täynnä uskonnollisia tauluja. Ihme, että Lise suostui nukkumaan huoneessa, jossa oli sängyn päädyssä ainakin kaksi taulua verta itkevästä neitsyt Mariasta. Uskonnollisen taiteen määrän selittää osaltaan, että Nellyn puoliso oli joskus ollut kirkkotaiteilija. Viereinen, Anitan talo, oli sisustettu samaan tyyliin, poikkeuksena pojan huone, johon oli tilattu suomalaisia design-huonekaluja pääkaupungista Quitosta, jossa toimii suomalaisten huonekalujen maahantuoja. Varakkaat ecuadorilaiset pitävät matkustamisesta. Täti Nelly kävi kesällä kiertämässä Eurooppaa ja pistäytyi Suomessakin. Lapset lähetetään usein opiskelemaan ulkomaille, erityisesti Argentiinaan ja Yhdysvaltoihin ja tietenkin Eurooppaan.

Vuoriston ruokatavat eroavat rannikosta. Rannikolla ei ensinnäkään syödä niin paljon ja usein kuin vuoristossa. Itse pidin enemmän rannikon ruuista niiden keveyden ja monipuolisuuden vuoksi. Vuoriston ruoka ei sitä paitsi ole pohjoisen ihmiselle kovin eksoottista, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia. Eksoottisin vuoriston ruuista on grillattu marsu gui, jota ei siis pidetä lemmikkinä vaan lihotetaan laumoissa kuten broilereita tai sikoja. Täytyy myöntää että olin luullut tätä legendaksi, mikä on keksitty lähinnä turistien pelottamiseksi. Selvisikin, että lisäksi kadun varsilla paistuville marsuvartaille, niillä herkutteli paikallinen eliitti marsuravintoloissa. Anitan kotona terassilla oli erityinen marsugrilli. Silti, ensimmäinen mielikuva grillattua marsua nähdessäni oli joku pieni lapsiparka, joka itkee häkistä grillattavaksi vietyä lemmikkiään. Kohteliaisuuden vuoksi kuitenkin maistoin palan tätä paikallista herkkua. Se maistui rapealta siankamaralta. Lise sen sijaan ihastui valtavasti guihin ja vaati sitä vielä matkan jälkeenkin. Hämmästyttävää, koska yleensä mikä tahansa erikoisempi ruoka jää häneltä täysin koskematta.

Cuenca vaikuttaa pieneltä kaupungilta, suorastaan kylältä Guayaquiliin verrattuna, vaikka siellä on melkein yhtä paljon asukkaita kuin Tallinnassa tai Helsingissä. Kaupunki on levinnyt laaksoon ja vuoren seinämille. Kaukaa katsottuna se näyttää kirjavalta ja aaltoilevalta kuin lentävä matto. Talot ovat enimmäkseen matalia ja kirkkoja on suhteessa asukaslukuun valtavasti. Yksi Nellyn pojista asuu kerrostalossa. Talo on kuten rannikollakin, valvottu ja hotellimainen. Sisustuskin on kuin hotellissa. Ihmettelin, miten huoneisto kestää kosteutta kokolattiamattoineen ja yksinkertaisine ikkunalaseineen. Taloissa kun ei ole lämmitystä. Itse kärsin hengitystä haittaavan ohuen ilman lisäksi kylmyydestä, erityisesti yöllä kun ulkona oli korkeintaan 10 astetta lämmintä. Isännät loukkaantuivat selvästi, kun ihmettelin lämmityksen puutetta. He ponnistivat kovasti tehdäkseen parhaan madollisen vaikutelman eurooppalaiseen vieraaseen. Meidät vietiin mökille alas vuorilta, jossa oli selvästi lämpimämpää. Mökki tarkoitti pientä lomakompleksia lämmitettyine uima-altaineen, jossa jokaisella perheellä oli oma iso talo, jokaisessa muun muassa seinän kokoinen plasmatelevisio.

Lukuisten kirkkojen lisäksi Cuencan nähtävyyksiin kuului yksi inkavaltakunnan hallinnollisista keskuksista Ecudorissa. Cuenca vaikutti melko turvalliselta provinssikaupungilta, jossa varakkaan väen suosituimmat harrastukset ovat kylpeminen vuorilta tulevissa mineraalivesialtaissa Los Baños, syöminen ja jalkapallo. Cuencan myyntivaltteja ovat korut ja panama-hatut. Minua harmitti, että inka-raunioiden ja kapeiden siirtomaa-aikaisten katujen sijaan raahasi täti Nelly meitä autollaan pitkin koruliikkeitä ja ravintoloita. Hän ei kuitenkaan pystynyt estämään meitä menemästä inkojen hengelliseen keskukseen Ingapircaan, mikä sijaitsee 3200 metrin korkeudessa. Hän tuli jopa mukaan, joskin vastahakoisesti. Kuskina oli yksi hänen kolmesta pojastaan.

Inkavaltakunta ei ehtinyt levitä Ecuadorissa kovin laajalle ennen espanjalaisten tuloa. Ecuadorista tuli kuitenkin tärkeä paikka sen jälkeen, kun inkavaltakunta jakautui etelä- ja pohjoisvaltakunnaksi ja pohjoisen inkapääkaupungiksi tuli Quito. Eteläisen osan pääkaupungiksi jäi Perussa sijaitseva, entinen koko valtakunnan pääkaupunki ja hengellinen keskus, Cuzco. Siis yksi niistä paikoista, jossa sijaitsee maailmannapa.

Perussa ja Ecuadorissa inkojen historiaa käsitetään hieman eri tavalla ja siitä kiistellään vieläkin. Eikä se ole ainoa asia, josta Peru ja Ecuador ovat eri mieltä. Vuoden 1999 solmitun rauhan jälkeen jäi Perulle osa maa-alueista Ecuadorin itä-rajalla, jota Ecuador ei hyväksy ja Peru pitää epävirallisesti omanaan myös Galápagos-saaria. Vaikka Galápagos-saarten löytäjänä 1535 pidetään Panaman piispaa Fray Tomás de Berlangaa, niin Ecuadorissa asiasta on muutakin tietoa. Siellä kerrotaan, että Galápagos-saaret löysi eräs inkahallitsija jo parisataa vuotta ennen piispaa ja saaret liitettiin inkavaltakuntaan. Perussa kiistely Galpágos-saarista juontaa juurensa juuri tähän, koska perulaiset mieltävät itsensä inkojen oikeusperillisiksi. Ecuadorissa tämä kiistetään, koska espanjalaiset eivät jatkaneet inkavaltakunnan hallitsemista, vaan jakoivat koko alueen oman mielensä mukaan valtioiksi ja Galápagos jäi siinä yhteydessä Ecuadorille.

Inkahallitsija Huayna Capac jakoi imperiumin kahdeksi, jotta hänen molemmat poikansa saisivat osansa. Pohjoisvaltakuntaa hallitsi Atahualpa, joka Perussa vallitsevan käsityksen mukaan oli Huayna Capacin ja ecuadorilaisen jalkavaimon poika. Ecuadorissa taas kerrotaan, että Atahualpan äiti oli qaralainen prinsessa silloisesta Shiri-kuningaskunnan pääkaupungista Quitosta. Huayna Capac meni naimisiin Shiri-prinsessan kanssa, jotta se voisi yhdistää kuningaskunnan inkavaltakuntaan. Prinsessan kerrotaan syntyneen Tomebamassa, nykyisessä Cuencassa.

Etelää hallitsi Huascar, joka oli taas Perun käsityksen mukaan poika Huayna Capacin virallisen vaimon eli oman siskonsa kanssa, kuten inkahallitsijoilla tapana. Perussa ollaan sitä, mieltä että Atahualpalla ei ollut oikeutta periä valtakuntaa, koska hän oli äpärä ja syntynyt suhteesta orjattereen. Perulaisten mielestä koko valtakunta olisi pitänyt jäädä Huascarille, joka oli kaiken lisäksi albiino ja siten jumalallista syntyperää. Tämä usko valkoisen ihon jumaluuteen koitui kohtalokkaaksi koko inkavaltakunnalle. Vanhan legendan mukaan inkoilla oli ollut valkoinen Viracocha-jumalana, joka pettyneenä ihmisiin jätti inkat ja lupasi palata jonain päivänä. Tämän päivän toivossa inkat elivät ja kun espanjalainen Francisco Pizzarro saapui maisemiin, luultiin häntä ensin palaavaksi jumalaksi.

Velipuolten välillä syntyneessä sisällissodassa Huascar hävisi vuosien taistelun jälkeen, hänet vangittiin ja myöhemmin tapettiin. Atahulpa hallitsi koko valtakuntaa Quitosta käsin. Atahualpa yritti puolustaa inkavaltiota espanjalaisilta melko alkeellisin keinoin, lähinnä lahjonnan ja taikauskon avulla ja surmattiin lopulta 1533. Valtava inkavaltakunta katosi sen jälkeen hämmästyttävän nopeasti, noin 50 vuodessa.

Ingapirca sijaitsee noin tunnin ajomatkan etäisyydellä Cuencasta. Siellä on inkojen aurinkotemppeli ja kuuluisa inka-profiili Ingañahui - La Cara del Inca, valtava luonnonkalliomuodostelma vuoren rintamalla. Inka on arvotitteli eli sama kuin kuningas tai keisari, näin ollen pitäisi oikeastaan puhua inkakunnasta kuten kuningaskunnasta. Espanjalaiset pitivät viimestä inkahallitsijaa, Atahualpaa vangittuna hänen omassa aurinkotemppelissään ennen teloitusta.

Aivan Ingapircan vieressä on vanhan intiaanikylän rauniot. Tämä heimo, Gañaris eli siellä vielä inkavaltakunnankin aikana rauhassa ja sovussa. Intiaaniheimon matriarkaattiperinne saattaa heijastua vieläkin ihmisten välisissä suhteissa. Ecuadorilaiset miehet näyttävät arvostavan vahvoja ja itsenäisiä naisia, erityisesti tässä kyseisessä perheessä. Täti Nelly on ehdottomasti perhedynastiansa valtias. Kaikissa asioissa neuvotellaan ensin hänen kanssaan ja häntä kohdellaan kuin kuningatarta. Vieraanvaraisuutta pidetään kunnia-asiana, vieraiden tehtävä on olla kiitollinen ja ihastunut. Vahinko, etten nähnyt Cuencassa tavallisten ihmisten elämää nimeksikään. Palvelijat pysyivät keittiössä. Tarjoilun hoitaa talon emäntä itse.

Saavuttuamme takaisin Guayaquiliin, tuntui kuin olisi käynyt kotona. Ilmasto muuttui viileän pohjoismaisesta kuuman kosteaksi ja ihmiset rauhallisista meluisiksi, musiikki hitaasta nopeaksi ja äänen voimakkuus hiljaisesta lujaksi. Lise olisi mielellään jäänyt vuorille. Häntä ei häirinnyt edes ohut ilma, vaan hän nautti viileästä ilmasta ja rauhallisuudesta, mikä varmasti muistutti häntä pohjoisesta kodistaan. Hän ei valittanut koko matkan aikana kertaakaan. Ei edes silloin, kun selvästi näin hänen kärsivän kuumuuden aiheuttamista näppylöistä ja väsymyksestä.

Tuesday, March 07, 2006

Päiväkirja Ecuadorista, osa 2 - rannikko

Noin viikon kuluttua saapumisestamme lähdimme kokemaan Ecuadorin rantaelämää ja karnevaalia, mikä valtaa helmikuussa koko eteläisen puoliskon Amerikan mantereesta. Rantoja on hyvin erialisia. On sellaisia, jotka eivät millään tavalla erotu eurooppalaisista turistirannoista ja sitten on niin sanotusti köyhien rantoja, johon tullaan kaupungeista busseilla. Joka paikassa on yhtä lailla kaupustelijoita ja rantabaareja. Köyhien alueilla ne erottuvat rähjäisyydellään. Hädät hoidetaan yleisesti meressä ja siksi meressä uimista ei oikein suositella. Lomailijat ovat saastuttajista kuitenkin pienin tekijä, koska useimpien rannikkokaupunkien ja kylien viemäristöputkset johtavat suoraan mereen.

Turistienkin rannoilla oleskeli varjojensa alla perheitä, joiden lasten normaalielämään tuskin kuuluu koulunkäynti, elokuvat ja popcornit. Rannikkokylissä ei mukavuuksista paljon tiedetä. Tuli mieleen satu kolmesta porsaasta. Osa taloista oli ikäänkuin rakennettu oljista, osa oksista ja parhaat tiilistä. Jossain tiilitaloissa oli ovi ja joissain ikkunoiden edessä kalterit. Hienoimmissa oli julkisivu maalattu kirkkailla väreillä. Ihmisten kotiaskareita saattoi seurata kuin nukkekotia. Silti, kaduilla hengailevat nuoret näyttivät huomattavasti tyytyväisemmältä kuin helsinkiläiset lähiönuoret.

Kylätiellä tajusin ensimmäisen kerran äärimmäisen köyhyyden. Se ei välittynyt niinkään ihmisten ulkonäöstä vaan toivottomuudesta, kun ajattelin näiden nuorten tulevaisuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa unelmansa. Hyvin harvoilla on siihen tilaisuus. Syitä tähän on useita, joista suurimpana joidenkin ihmisten ja mahtien ahneus. Ecuadorilla olisi edellytykset olla vaikka maailman rikkain valtio. Täältä löytyy kaikkea öljystä banaaneihin, puhumattakaan turismista.

Unelmia tarjotaan mainoksissa ja televisiossa, koska köyhimmissäkin ruokohökkeleissä näkyi illalla hohtavia tv-ruutuja. Jotkut päätyvät rikollisiksi, joillekin tie valoisampaan tulevaisuuteen avautuu kaupustelemalla kaikkea maan ja taivaan välillä ohikulkeville turisteille tai hakeutumalla kaupunkeihin palvelijaksi. Auton ikkunoista survottiin väkisin sisään rasvaa tihkuvia maissipiirakoita, säälistä niitä oli ostettava.

Paikallinen koulusysteemi on melko kehittynyttä ja köyhät maalaiskylätkin ovat lain mukaan velvollisia järjestämään ainakin peruskoulutuksen. Korkeakouluista osa on valtiollisia ja ilmaisia, johon otetaan ensisijaisesti nuoria köyhistä olosuhteista. Vinision vaimo, Leticia on opiskellut lääkäriksi sellaisessa yliopistossa ja on työllistynyt hyvin. Hän kehui koulusysteemiä ja kertoi, että Ecuadorissa pärjää itse asiassa todella hyvin jos jaksaa tehdä kovasti työtä. Kaikki ulkomaalaiset ovat hyvin tervetulleita, koska heidät nähdään maan kehityksen kannalta mahdollisuutena. Suhtautuminen ulkomaalaisiin on yleisestikin hyvin suopeata. Vinisio itse pitää varastoa, mikä toimii pankkina tai pikemminkin panttilainaamona. Kauppiaat tuovat varastoon tavaraa, mikä on vakuutena rahalainalle pankissa.

Majoituimme koko seurueen kanssa kolmeksi päiväksi siistiin bungalow-tyyliseen hotelliin. Parvekkeelta avautuvaa kaunista näköalaa tyyneelle valtamerelle pilaa vain jättimäinen puhallettu muovinen kokispullo. Huolimatta selvistä puutteista paikallisissa oloissa, kuulutettiin rannalla kovaäänisistä keräyksestä tsunamin uhreille. Käynnissä olevien surffikilpailujen lisäksi soi tietenkin salsa ja myyntikojuista sai ostereita ja valtavia kookospähkinöitä, joissa oli yllättäen virkistävää kookosmehua eikä maitoa.

Illan karnevaalihumussa näkyi Ecuadorin omia kansallistunnuksia huomattavasti vähemmän kuin rastalipun puna-kelta-vihreätä ja hampunlehteä. Festivaalitunnelma oli vallannut rannikkokylän, mikä oli pullollaan eri maista saapuneita nuoria. Rannalla soi yölläkin salsa ja reggae ja kaikkialla tanssittiin. Latinomiehet näyttävät olevan innokkaampia tanssioita kuin naiset. Öinen meriaallokko vei sekä minulta että Liseltä oikean sandaalin ja jouduin kantamaan melko painavaa Liseä loppumatkan sylissäni läpi juhlivien kansanjoukkojen.

Porukka, jonka kanssa olimme liikkeellä, oli rentoa väkeä. Siellä oli Paris ja Mariana, Miroslava teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Vinisio ja hänen hurmaava lääkärivaimonsa Leticia, joka laitatti itsellensä karnevaalihumussa naparenkaan, ja popsi myöhemmin siitä aiheutuneeseen tulehdukseen antibiootteja, sekä heidän 7-vuotias tyttärensä Maria-Isabel ja Daniela, Vinision tytär ensimmäisestä avioliitosta. Mukana olivat myös kaksi kaupunkilaissisarusta, joita kutsuttiin muumioiksi ja nelikymppinen menestyvä liikenainen Iliana uuden argentiinalaisen miesystävänsä kanssa.

Iliana myy poreammeita ja tulee toimeen loistavasti, koska koko Ecuadorissa alalla on vain kaksi yritystä. Ainoana ongelmana hänen ja uuden miesystävän suhteessa pidettiin sitä, että hänellä on suuremmat tulot kuin miehellä. Tähän ei olla vielä ihan totuttu, vaikka naiset näyttivät normaalioloissa hyvin koulutettuilta ja melko itsenäisiltä. Seurueeni kohtalot kumosivat osittain ennakkoluulot Latinanalaisamerikkalaisesta machoyhteiskunnasta. Naisilla on mahdollisuus menestyä yhtä hyvin tai jopa paremmin, jos he saavat siihen tilaisuuden. Maaseudulla tämä on kuitenkin paljon epätodennäköisempää kuin kaupungissa.

Vaikka ihmisten elinolosuhteista saattoi ensinäkemältä jäädä aika lohduton kuva, niin paikalliset itse näyttivät olevan enimmäkseen tyytyväisiä. Erään tutkimuksen mukaan, jossa verrattiin eri kansojen onnellisuutta varallisuuteen verrattuna, kävi selvästi ilmi että onnellisimmat köyhät asuvat Etelä-Amerikassa. Onnettomimmat taas Itä-Euroopassa. Etelä-Amerikassa suku, ystävät ja hvyä ruoka näyttävät korvaavan olosuhteiden puutteet.

Rannikolla kärsin ensimmäistä kertaa kunnon turistin vitsauksista, mahataudista ja auringon polttamasta ihosta. Toisaalta sain hyvän syyn välttää seurueen iltarientoja, jotka alkoivat olla aika kuluttavia erityisesti Liselle. Kukaan ei nimittäin ymmärtänyt, että joku haluaa levätä ilman pätevää syytä kello kahdelta yöllä. Lapsen kanssa tai ilman. Jokainen illanvietto rannikolla kesti pikkutunneille asti. Eräänä iltana olin saanut vatsatautini vuoksi hyvän syyn mennä Lisen kanssa nukkumaan kello kymmeneltä illalla ja nukahdin heti pihalta kuuluvan melusta huolimatta. Heräsin painajaiseen, jossa olin jossain päin Ecuadoria enkä päässyt pois. Kun halusin poistua, kaikki ovet lukittiin ja heräsin pakokauhuun. Seuraavana aamuna heräsin kuitenkin pitkästä aikaa levänneenä ja lähdimme Lisen kanssa ravintolaan aamiaiselle ennen, kuin joku ehdottaa jotain jännittävämpää paikkaa. Vaikka olen luonteeltani seikkailija, joskus on hyvä olla vähän rauhassa. Minusta tuntui välillä, että nämä ihmiset elävät joka päivä, kuin se olisi heidän viimeisensä. Johtuneeko epävakaista oloista tai temperamentistä. Seurueessa ei koskaan puhuttu arkiasioista.

Kärsivällisyyteni joutui toistuvasti koetukselle, kun mistään ei päästy lähtemään ja mistään ei pystytty päättämään. Lähtö vaikkapa aamiaiselle saattoi kestää ikuisuuksia, koska hetkenä jolloin oli määrä lähteä, selvisi että osa porukasta vielä nukkuu. Vaikka hotellissa olisi saanut kunnon aamiaisen, päätettiin kuitenkin etsiä jännittävämpiä paikkoja. Kierreltyämme muutamassa kylässä, joista mikään ei kelvannut, päädyimme aamiaiselle erääseen rantabaariin pitkälti puolen päivän jälkeen. Siinä vaiheessa olin jo hyvin tyytyväinen mustaan pikakahviin.

Seikkailunhaluinen seurue ei halunnut viettää loikoilulomaa vaan katsastimme kaikki lähistön rannat ja rantakylät sekä kävimme ajelulla melko epäilyttävällä moottoriveneellä. Lounas kalastajakylässä oli oma elämyksensä, kun maistoin silmieni edessä paistuneita eksoottisia, vastakalastettuja merenherkkkuja. Ecuadorissa voi saada mahtavia makuelämyksiä mahdottomissa paikoissa, jos uskaltaa ottaa riskin. Kalastajakylässä oli jonkun yritteliään elinkeinona vessan vartiointi. Eihän se kovin kannattavaa ollut, koska sitä mukavuutta käyttivät vain muutamat turistit. Sinä päivänä päätettiin vetäytyä rauhallisemmalle rannalle, jossa oli pääsymaksu, paikallisille 1 ja ulkomaalaisille 21 dollaria. Seurueelle tuotti suunnattomasti hupia maskeerata minut paikallisen näköiseksi. Tulomatkalla kävimme katsomassa verta itkevää Maria-neitsyttä, joka teki suuren vaikutuksen Liseen. Hän itki vielä monet kerrat säälien veristä Maria-raukkaa.

Köyhästä kalastajakylästä löytyi pieni mutta kiehtova arkeologinen museo. Selvisi, että juuri tällä rannikolla on tehty vanhimmat kehittyneestä ihmisasutuksesta kertovat löydöt Etelä-Amerikassa. Siinä taas yksi syy, miksi rannikon asukkaat tuntevat ylemmyyttä vuoristolaisiin verrattuna. Museotakin suurempi elämys oli kylä, jossa vietettiin niin ikään karnevaaleja. Humalaiset kyläläiset hoipperehtivat keskellä kirkasta päivää konserttipaikalle, minkä mahtava äänentoisto takasi juhlatunnelman koko kylässä.

Paluumatkalla kaupunkiin poikettiin Parisin ystävän luona, joka rakennuttaa pientä lomakompleksia köyhään kalastajakylään, aivan rannan tuntumaan. Ystävä oli noin nelikymppinen Libanonista kotoisin oleva viehättävä nainen. Isohkon päärakennuksen ravintoloineen ja asuintiloineen sekä kuuden hyvin varustetun mökin rakentaminen maksaa noin 200 000 dollaria. Hän aikoo vuokrata mökit ja asustaa itse päärakennuksessa. Täytyy vain toivoa, ettei tsunami iskisi Ecuadorin rannikolle.

Lämmin tuuli puhaltaa kasvoihin, elämä kiehuu ympärillä ja salsa soi. ¡Grazias! -por nada - ¡muchas grazias!

Monday, March 06, 2006

Päiväkirja Ecuadorista, osa 1 - Guayaquil

Tällä hetkellä on käytännön syistä minun maailmannapani täällä Suomenlahden rannoilla. Jotta maailmani ei näyttäisi niin rajoittuneelta, kerron kokemuksistani, kun vierailin perhesyistä Ecuadorissa. Olin siellä kuukauden, suurimman osan ajasta rannikolla 3 miljoonan teollisuuskapungissa Guayaquilissa ja viikon Cuencassa, vuoristossa. Kopioin tähän osia päiväkirjastani siltä matkalta.

Ecuador on äärimmäisyyksien maa, jossa on varakkaita ja meidän mittapuiden mukaan hyvin toimeen tulevaa keskiluokkaa alle 20 prosenttia asukkaista. Suurin osa ihmisistä, joita tapasin, kuuluvat tähän luokkaan ja siksi en voi sanoa, että pystyn muodostamaan objektiivista kuvaa koko yhteiskunnasta. Sain jonkun verran kokemuksia myös toisenlaisesta Ecuadorista, mikä on tavallaan paljon mielenkiintoisempi. Hyvin toimeentulevien elämäntyyli ei eronnut ensi silmäyksellä meistä muuten, kuin että heillä oli ilmastointi siinä, missä meillä lämmitys. Taustalla on kuitenkin paljon yhteiskunnallisia erityispiirteitä, joita yritän avata ihmisten arki-elämän kautta.

Tärkein niistä on turvallisuus, mikä meille on miltei itsestäänselvyys mutta Ecuadorissa yleellisyyttä. Turvallisuuden tunteen voivat suoda itselleen vain harvat ja valitut, joilla on varaa vartioituun asuinalueeseen ja suojattuihin kulkuneuvoihin. Guayaquilin keskustaa voi verrata päväsaikaan mihin tahansa Etelä-Eurooppalaiseen kaupunkiin. Lähes kolmen miljoonan asukkaan elinolot näyttivät normaaleilta ja viihtyisiltä. Oli pitkiä, hyvinhoidettuja rantabulevardeja ravintoloineen ja turstinähtävyyksineen. Oli kirkkoja ja museoita ja hyvin kunnostettu, viehättävä siirtomaa-aikainen kukkulakylä Las Peñas. Mutta viimeistään yhdeksältä illalla kadut olivat tyhijä. Hieno rantabulevardi Malecon 2000 oli yhtäkkiä autio, ravintolat ja yöklubit eivät olleet houkutelemassa vieraita.

Guayaquil on viime vuosina satsannut kovasti turvallisuuteen, koska haluaa kohottaa mainettaan turistikohteena. Keskusta on päivisin täynnä poliiseja ja vartijoita mutta yöstä ei ota kukaan vastuuta. En ollut todistamassa yhtään välikohtausta mutta pelko oli koko ajan läsnä. Auton ovet suljettiin aina sisältäpäin ja öisin ei koskaan pysähdytty punaisiin valoihin turvallisuussyistä. Melkein kaikki tutut olivat kokeneet murtautumista koteihinsa ja talot olivat kuin linnoituksia kaltereineen ja muureineen. Kekseiliäimmät olivat muuranneet taloa ympäröivän muurin yläreunaan rikkinäisiä pulloja, jotta mahdollinen roisto ei pääsisi ainakaan vahingomattomana sisälle.

Toisena päivänä saapumisesta, toipuneena aikaerosta ja iloisena lämmöstä ja auringosta, menimme keittiöön, jossa hääri Mamá. Kaivoin jääkaapista pussillisen omenoita ja mangoja. Aamiaispöydässä oli kuumaa maitoa ja colcafétä, mikä osoittautui kahvia, sokeria ja kermaa sisältäväksi jauheeksi, jolla oli aika vähän yhteistä kahvin kanssa. Sen lisäksi tarjottiin moniviljasämpylöitä, pan negro, juustoa queso ja kinkkua jamón. Aamiaispöydässä jutut liikkuivat politiikan ympärillä, kysyttiin muun muassa, että miten se EU oikein toimii, kun siellä on niin monta kansaa.

Ilmastointilaitteet pyörivät julmetusti koko ajan ja muuten olisinkin luultavasti tukehtunut. Appiukkoni on hyvin puhelias. Hän saattoi puhua lakkaamatta puolisen tuntia. Nukkumaanmeno vei aikansa, koska en saanut tilaisuutta sanoa hyvää yötä ¡buenas noches!. Sekä Mamá että hän ovat olleet koko ikänsä opettajia. Isä on koulutukseltaan juristi ja on sokeuduttuaan nuoruudessa, jatkanut uraansa sokeiden opettajana eri yliopistoissa.

Seuraavana päivänä oli Maria laittamassa lounasta. Kun selvisi, että Lise syö hyvin huonosti vieraissa paikoissa eikä pidä kanasta niin ihmetys oli suuri. Koko tilanne kärjistyi, kun Lise onnistui pistämään sormensa ilmastointilaitteeseen ja sai pienen kohtauksen. Siitä syntyi melkoinen häly ja koko suku oli Liseä lohduttamassa. Kun sain tilaisuuden puhua lapsen kanssa, selvisi että kipu oli vain tekosyy ja itse asiassa hän olisi mieluummin katsellut rauhassa piirrettyjä ja oli hyvin kauhuissaan kaikesta huomiosta ja metelistä.

Seuraavana aamuna vaadin saada kunnon kahvia ja minulle annettiin pikakahvia, johon sekoitin hieman kylmää maitoa. Siitä lähtien minussa oli kyltymättömän kahviriippuvaisen leima. Kaupungilla kahvilassa tarjottiin taas kuumaa maitoa, mutta kahvia sai sentään kaataa pullosta, jossa oli vahvaa kahvitiivistettä. Nähtävyysbussi oli aivan jotain muuta, mihin olin tottunut. Kovaäänisestä tuli yltiöoptimistisen englanninkielisen selostuksen lisäksi 70-luvun hittejä ja lujaa, mikä sai aikaan kunnon lemmenlaivan tunnelman. Guayaquilin kunniakas historia ja saavutukset vaikuttivat vähintään yhtä mahtavilta kuin Pariisi tai Rooma. Paikalliset ovat mestarillisia tunnelmanluojia. Jopa hampurilaispaikalla soi salsa kuin yöklubissa. Kaupunginpuistoonkin on pylväissä kaiuttimet, jotta ei varmasti missään pääsisi kärsimään hiljaisuudesta.

Elämyksellisen bussimatkan jälkeen oli tarkoitus maistaa paikallista herkkua Cebicheä, merenherkkuja terävässä valkosipuli-lime-chililiemessä. Meille neuvottiin eräs paikka, noin 15 min. taksilla. Paikka näytti jo aluksi hieman epäilyttävältä muovipöytineen ja kaupustelijoineen. Paikka oli ilmeisesti hyvin suosittu ja pienen odottelun jälkeen meille vapautui pöytä. Cebiche oli aivan mainiota, en tiedä olenko ikinä syönyt mitään noin herkullista, lisäksi tuoretta puristettua limeä, paahdettua maissia ja bataattirenkaita. Erikoista oli se, että tarjoilijalla oli luotiliivit ja ase ja kun tilasin kokista, tarjoilija otti esille radiopuhelimen ja ilmoitti tilaukseni keittiöön kuin raportoidakseen rikoksesta.

Perhepiirissä keskustelu oli minulle aika jännittävä kokemus. Yllätyksekseni ihmisiä kiinnosti enemmän, minkälainen piano meillä on ja onko Helsingissä paljon kitarakauppoja kuin se, että miten asutaan ja millä autolla ajetaan. Olosuhteet ovat laittaneet asiat eri tärkeysjärjestykseen. Musiikki on Ecuadorissa ja koko etelä-amerikassa hyvin tärkeä keino selvitä rankastakin arkipäivästä. Ecuadorilaisissa juhlissa lauletaan paljon. Kaikki osaavat sanat ulkoa eikä säestäjistä ole pulaa. Ecuadorin oma musiikkia voisi kuvailla enemmän melankoliseksi kuin meneväksi.

Outoa, että juuri tässä näen hyvin selvän yhtymäkohdan Viroon. Johtuneeko vaikeista olosuhteista, kivuliaasta historiasta vai jonkinlaisesta luonnonläheisyydestä. Virolaisissa juhlissa on perinteisesti laulettu paljon ja musiikki on vieläkin Viron vientivaltti. Tosin eräs tunnettu virolainen sosiologi viittasi siihen, että laulu ja tanssi kuuluvat barbaariseen perinteeseen eikä sivistykseen ja jos Viro haluaa antaa itsestään kuvan sivistysvaltiona, sen pitäisi välttää kehuskelua kansanmusiikkiperinteellään. Etelä-Amerikkalainen musiikki sen sijaan on länsimaiselle viihdemusiikille kuin raamattu länsimaiselle kirjallisuudelle. En voinut olla hämmästelemättä sitä tuttuuden tunnetta kuunnellessani niitä sävelmiä.

Kolmannen päivän aamuna menin kylmään suihkuun. Kuuma olisi tässä ilmastossa tuhlausta. Puoleenpäivään mennessä tuntui taas yhtä likaiselta kuin ennen. Alkuvuosi on Ecuadorissa kuuminta ja kosteinta aikaa. Paris tuli illalla hakemaan meitä luokseensa, koska Lise halusi kovasti uimaan eikä lähellä ollut uima-allasta. Paris on paikallisessa mittakaavassa hyvin toimeentuleva, ehkäpä jopa rikas. Hänellä on oma arkkitehtitoimisto ja hän on opiskellut Yhdysvalloissa. Hän oli ainoa, joka osasi kohtuullisesti englantia, tosin puhui sitä vain äärimmäisessä hädässä. Hänen maastohondansa erottui autokannassa edukseen. Suurin osa autoista oli aivan sen näköisiä, kuin olisi matkalla romuttamoon. Parisin koti ei ollut yhtään hullumpi. Muurilla ympäröidyn hotellimaisen kerrostalon pihalla oli uima-allas, puisto puutarhoineen ja kalalammikkoineen, pieni huvila sekä huikeat näköalat kaupungin yli. Luonto Ecuadorissa on mielettömän antelias, kaikki on kolme kertaa isompaa kuin meillä, paitsi ihmiset.

Kävi ilmi, että Paris asui itse asiassa tyttöystävänsä Marianan asunnossa. Asunto oli maulla sisustettu, hyvin ilmastoitu ja viihtyisä. Marianan, kutsumanimeltään La China suku on Taiwanista. Hänen vanhempansa ovat tulleet Ecuadoriin poliittisina pakolaisina Argentiinan kautta ja menestyneet hyvin. Mariana on lähes kolmekymppinen itsenäinen ja itsetietoinen nainen. Mariana avasi matkamme aikana tyylikkään eurooppalaistyylisen ravintolan Bon Plaza, minkä avajaisissa saimme olla kunniavieraina. Sen lisäksi hän omistaa veljensä kanssa kuntosalin ja jonkun vaateketjun. Bon Plaza oli suositulla ravintolakadulla. Ainoa, mikä hieman arvelutti, olivat aseistetut vartijat kaikkialla ravintoloiden ympärillä. Nyt, vuosi myöhemmin tilanne on se, että Mariana aikoo vuokrata ravintolan kannattamattomana.

Oli yllättävää, että köyhät asuvat taloissa tai rivitaloissa ja kerrostalot ovat lähinnä rikkaita varten. Tosin, jos ns. tavallisen kansan kerrostalot olisivat rakennettu samaan tyyliin kuin suurin osa taloista, niin ne saattaisivat olla todella hengenvaarallisia. Guayaquilissa kävi näin, että asuntopulassa olevat ihmiset alkoivat omin luvin rakentaa taloja kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Nämä laittomat asukkaan saivat kuitenkin uudelta kaupunginjohtajalta tontit omakseen, kun sitoutuivat äänestämään häntä paikallisvaaleissa. Kävimme kylässä eräässä tällaisessa talossa, mikä oli rakennettu aivan joen rantaan ja sen asukkaat olivat ilmeisestikin hyvin toimeentulevaa väkeä.

Ecuadorilaiset kutsuvat mielellään kylään lounaalle tai illalliselle. Jos talo on hieno, esitellään sen kaikki nurkat perinpohjaisesti ja kerrotaan pitkät tarinat jokaisesta yksityiskohdasta. Kävimme kylässä myös melko köyhissä olosuhteissa asuvien perheiden luona, koska kenestä tahansa ystävän ystävästä tai sukulaisesta syntyi uusi ystävyyssuhde. Ja mikä hienointa, kaikki vaikuttivat yhtä vilpittömiltä. Jos oltiin rikkaita, sitä esiteltiin häpeilemättä. Jos oltiin köyhiä, kutsuttiin kylään ja tarjottiin ruokaa. Ruoka oli miltei aina hyvää eikä sitä saanut jättää syömättä. Poikkeuksena täytyy tunnustaa, että juuri siinä laittomasti vallatulle tontille rakennetussa talossa tarjoiltiin sisäelimistä valmistettua keittoa, eikä se mennyt alas minulta, puhumattakaan Lisestä. Kun myöhemmin vuorilla tarjottiin paikallista herkkua, grillattua marsua gui, niin se tuntui jo aivan siedettävältä. Siitä tulikin Lisen ehdoton lemmikkiruoka. Tosin meillä oli kotona siihen aikaan ollut vain hamstereita lemmikkeinä.

Viini on Ecuadorissa aika uusi tuttavuus. Ravintolassa ja ruuan kanssa juodaan yleensä mehua tai kokista. Tosin mehut ovat omaa luokkansa, tuoreista hedelmisä puristettuja. Seurustelujuomana tunnetaan paremmin mieto olut tai viski. Alkoholia nautitaan yleensä kohtuullisesti eikä se koskaan näytä estävän autolla ajamista.

Kävimme kylässä Eduardon veljen luona, jonne meidät haettiin avonaisella pakettiautolla. Avolavalla ei liikennesääntöjen mukaan saisi kuljettaa ihimisiä, mutta kukaan ei välittänyt siitä. Moottoritielläkin näkyi kokonaisia perheitä lapsineen ja mummoineen kyyhöttävän avolavan pressun alla. Asuinalue, johon tulimme, oli paikallista lähiötä. Talo näytti sisältäpäin hieman keskeneräiseltä, vaikka isäntäväki ei ollut aivan köyhiä, ottaen huomioon kolme televisiota ja tietokone. Keskeisillä paikoilla olivat ruokapöytä, televisio, tietokone ja jonkinmoinen alttari. Väki näytti uskovan kovasti sekä jumalaan, neitsyt Mariaan että kaikkeen muuhun yliluonnolliseen. Perheen emäntä kaivoi heti ruuan jälkeen esillä ruunikiven tapaiset kapistukset ja ryhtyi ennustamaan tulevaisuutta.

Yliluonnolliseen uskominen kuuluu tutkimusten mukaan siirtymäajan yhteiskuntiin. Virossa nähtiin 90-luvun alussa enemmän lentäviä lautasia kuin koko muun historian aikana yhteensä. Vaikka Ecuadorissa ei ole näkyvää siirtymäaikaa niin osa ihmisistä näyttää elävän sellaisissa tunnelmissa koko elämänsä. Tosin Viron siirtymäajan tapaisia yhteiskuntaa eri voimakkuudella ravisuttavia muutoksia tapahtuu Ecuadorissa koko ajan. Vasta pari vuotta sitten oli ollut pankkikriisi valuutan vaihtuessa sucresta dollariin.

Ecuadorissa ihmiset puhuvat paljon ja ovat sitä mieltä, että pohjoisen ihmiset ovat hiljaisia ja kutakuinkin kylmiä. Minulla olisi nyt ollut hyvä tilaisuus kumota tämä ennakkoluulo, mutta puutteellisen kielitaitoni ja uupumukseni vuoksi taisin jopa vahvistaa sitä. Tai sitten käytin sitä tekosyynä saadakseni olla vähän rauhassa. Opin ainakin nauramaan kohteliaasti kaikille vitseille, joita en ymmärtänyt. Siihen kun ei välttämättä riitä edes espanjan kielen filologin tutkinto. Pystyin luultavasti kuitenkin kumoamaan sen ennakkoluulon, ettei pohjoisen ihminen osaa tanssia. Ikäni tanssia harrastaneena aiheutin suorastaan ihmetystä, että minunlaiseni iso pohjoismainen nainen pystyy liikuttamaan itseään rytmissä. Tosin salsassa en lähtisi kilpailemaan paikallisten kanssa.

Yritin antaa mahdollisimman hyvän kuvan Suomesta ja Virosta. Kaikista ponnisteluistani huolimatta minusta tuntui, etten ollut kovin vakuuttava. Ainoat hedelmät, joita kestää verrata tämän maan antimiin, antavat satoa vaivaiset muutaman viikon vuodessa. Valttikorttina ovat valkeat yöt mutta oli myös kerrottava, että talvella sen sijaan on lähes kokonaan pimeätä. Rannikolla kuitenkin tiedettiin, että Nokia on Suomesta. Vuoristossa se oli suuri yllätys. Miltei kaikilla tapaamillamme ihmisillä oli kännykkä ja useimmiten Nokia. Nuoret lähettivät tekstiviestejä ahkerasti. Internet on yleisesti kuitenkin yleellisyyttä ja nettiyhteydet todella hitaita ja kalliita.

Latinot ovat kauniita ihmisiä. Valkoinen nainen, la gringa joutuu näkemään paljon vaivaa kilpaillaakseen ulkonäöllään ihan tavallisten latinonaisen kanssa. Naiset ovat itsetietoisen oloisia ja korostavat naisellisuuttaan tavalla, mikä meille on vierasta ja normaaleissa olosuhteissa suorastaan paheksuttavaa. Vaaleudella on lähinnä eksoottista arvoa. Minua jäivät tuijottamaan lapset ja naiset, jotka varmaan pohtivat, että milläköhän hiusvärillä olen saanut aikaan noin luonnollisen tuloksen.

Marian luona illallisella juttuteemat pyörivät arkipäiväisissä asioissa. Eli miten päästä eroon torakoista cucarachas, ja heinäsirkoista grillos. Marian talon kirous olivat heinäsirkat, noin 2 cm pitkät oliot, jotka hyppivät röyhkeästi mihin sattuu. Talossa oli kaksi ankkaa, jotka onnistuivat saamaan ajoittain heinäsirkat kuriin. Illan päätteeksi olin karkottanut suurimman osan päältäni, mutta niitä löytyi vielä seuraavana päivänä laukustani. Marian mies on siinä suvussa ainoa intiaani, hän on lääkäri ja heillä on kolme aikuista lasta. Tosin vanhin heistä on Marian tytär ennen avioitumista. Johtuukohan siitä, mutta siinä perheessä naisen paikka on keittiössä. Mies ei vahingossakaan astu siihen tilaan eikä heillä ole kotiapulaista, mikä on kohtuullisesti toimeentulevissa perheissä tavallista.

Kotiapulaisen, tai näissä olosuhteissa palvelijan olemassaolo tai määrä näytti määrittelevän eron rikkaiden, keskiluokan ja köyhien välillä. Palvelija Rosa asuu saman talon yläkerrassa äärimmäisen niukoissa oloissa. Olin suorastaan järkyttynyt, kun huomasin hänet nokosilla keittiön lattialla. Hän ei koskaan istunut pöytään vaan kökötteli jossain nurkassa. Vinision ja Letician nuori palvelijatyttö oli vasta äskettäin tullut maaseudulta kaupunkiin paremman toimeentulon toivossa. Seurueessa hän istui aina sivussa eikä puhunut mitään, jos häntä ei puhuteltu.

Huomiota herättivät lasten ja vanhempien suhteet. Lapset kunnioittavat vanhempiaan varauksettomasti ja toisaalta lapset ovat vanhempiensa elämän keskipisteitä. Pienemmätkin yksityiskohdat heidän elämästään puidaan tarkkaan vanhempien ja sukulaisten kesken. Sukulaisten, lasten ja ystävien edesottamukset ovatkin tärkein puheenaihe, kun kokoonnutaan syömään tai juhlimaan.

Ecuadorissa syödään paljon ja hyvin. Mistään illanistujaisista ei puutu ruoka. Rannikolla papumuhennos menestra kuuluu ruokaan kuin ruokaan. Liha on yleensä naudanlihaa carne ja jos on jotain muuta, niin sitä korostetaan erityisesti. Lihaa tarjotaan ohuina siivuina, jolloin sen sitkeyskään ei ole suuri ongelma. Yleensä se onnistutaan saamaan kuitenkin suussa sulavan pehmeäksi. Kanaa syodään paljon ja eri muodoissa. Riisi on perusruokaa mutta perunakin on aika suosittu sekä paistettu banaani tai siis guineo. Banaaneja on siis useimpia eri lajeja. Merenantimilla herkutellaan, mutta ne kuuluvat myös jokapäiväiseen ruokavalioon. Kaikki on suurta ja mehukasta. Katkarapuja camarones saa eri kokoisina, ei kuitenkaan koskaan yhtä pieninä kuin meillä myydään. Vuoristossa ruoka on erilaista, mutta siitä myöhemmin.

Ecuadorilaiset ovat arvatenkin hyvin ylpeitä itsestään ja maastaan. Yksi tärkeä ylpeyden aihe on ilmasto, vaikka rannikolla valitetaan kuumuutta aika ajoin. Keskiluokkaa ja rikkaita kuumuus ei haittaa, koska he liikkuvat enimmäkseen ilmastoiduissa tiloissa. Rannikko ja vuoristo ovat kuin kaksi eri maata samassa valtiossa, sekä mentaliteetin että ilmasoinnin puolesta. Niillä on kautta Ecuadorin historian ajan ollut kiistelyä keskenään, erimielisyydet ovat johtaneet jopa sisällissotaan. Vuoristolaiset eivät voi sietää rannikolla asuvia ja päinvastoin. Vuoristossa asuvat pitävät rannikon naisia huorina ja rannikolla asuvat pitävät vuoristolaisia juntteina, jotka syövät rottia (marsuja). Guayaquil on Ecuadorin suurin kaupunki ja sen ihmiset mieltävät itsensä city-ihmisiksi. Vuoristossa asuvista puhutaan kuin maalaisista, vaikka vuoristossa sijaitseva pääkaupunki Quito on Ecuadorin hallinnollinen ja taloudellinen keskus. Vuoristossa ja rannikolla puhutaan eri murteilla, jotka jopa minä erotan toisistaan. Vuoristossa käytetään vielä jonkin verran inkojen kielestä polveutuvaa ketsuaa, jonka sanastossa on joidenkin tutkijoiden mukaan yhtäläisyyksiä suomen kielen kanssa. Ketsuaksi sanotaan atsatsai, kun on kylmää ja astarau, kun on kuumaa.

Ihmiset Ecuadorissa ovat hyvin eri näköisiä. Samassa perheessä voi olla melko vaaleaihoisia tai aivan tummia. Ihmisten ihonväri on avoimen keskustelun aihe. Yllättävää tässä kirjavuudessa oli kuitenkin tietynlainen rasismi. Vaaleata ihoa pidetään huomattavasti parempana kuin tummaa. Intiaanipiirteitä tai sukujuuria ei juuri arvosteta. Lise selvitti heti maahan saavuttuaan oman näkökantansa: osa ihmisistä on ruskeita ja osa vaaleanpunaisia ja siinä se. Vaaleata ihmistä ei ihailla vaaleutensa vuoksi vaan siksi, että hän on jonkinlaisen kauneusihanteen sublimaatio. Tiettyjä ominaisuuksia yritetään korostaa, tukkaa vaalennetaan ja ihoa puuteroidaan, mikä näyttää joskus aika luonnottomalta.

Miestyypeissä en huomannut mitään erikoista tai yllättävää mutta naiset ovat minusta kuin eri planeetalta sekä ulkonäkönsä, elämänasenteensa että temperamenttinsä puolesta. Sen huomaa jo pienistä tytöistä, meillä he luokiteltaisiin luultavasti ylivilkkaiksi. Tyttöjä las muñecas, ihaillaan pienestä pitäen, kaikki ovat kaappaamassa syliin, suukottelemassa ja halaamassa. Lise ei tottunut koskaan niihin loputtomiin tervehdys- ja hyvästijättörituaaleihin. Hän meni aina karkuun, kun näytti siltä, että taas aloitetaan halaukset ja suukottelut. Vastaanotto ecuadorilaisessa kodissa on aina yhtä lämmintä riippumatta tuttavuusasteesta. Lähtö kestää pitkään vaikka prosessi itsessään on lyhyempi kuin vaikkapa Ranskassa, koska suukotellaan vain yhdelle poskelle. Lähtötilanteessa saatetaan innostua vielä suukottelurituaalin päätyttyä näyttämään taloa ja kaikki alkaa taas uudestaan. Elämänrytmi on samalla kiihkeätä ja kiireetöntä, joten tasapaino säilyy. Minulle nämä rituaalit olivat joskus aika pitkästyttäviä. Jos vaikka mennään hakemaan kaveria kotoa, niin rupatellaan koko perheen kanssa, kerrotaan jokaisen suvun ja ystäväpiirin kuulumiset.

Ecuadorissa hauskat bileet syntyvät vähistä aineksista. Hauskanpito ponerse alegre kuuluu elämään. Alkoholillakin on osuutensa, mutta ei kovin merkittävä. Ecuadorilaiset bileet alkavat kuten missä tahansa. Juodaan viiniä, syödään, kuunnellaan musiikkia. Ero kotimaisiin bileisiin on siinä, että vilkas keskustelu ja nauru kuuluvat juhliin ensi hetkistä lähtien, vaikka ihmiset eivät tuntisi toisiaan lainkaan. Tunnelma on ventovieraidenkin kesken vapautunutta, minun mielestäni ajoittain jopa hysteeristä ja loppuillasta ollaan jo ylimpiä ystäviä. Kun Suomessa käy usein näin, että juhlissa tunnetaan suurta sielujen sympatiaa, eikä seuraavana päivänä enää tunnisteta kadulla, niin täällä ystävyys vaan lujittuu seuraavien päivien aikana.

Eräät juhlat pidettiin insinööri Miroslavan luona, jolla oli talo vartioidulla alueella. Jokaista repliikkiä seurasi naurukohtaus ja jokaisen sanomassa oli jotain äärettömän hauskaa. Luovutin jo varhaisessa vaiheessa pähkäilyn vitsien sisällöstä ja nauroin vain muiden mukana. Jossain vaiheessa iltaa laitettiin soimaan salsaa ja kaikki tanssivat, mikä oli sinänsä upeata katseltavaa. Ilta päättyi siihen, kun kaikki, minä mukaan luettuna, työnnettiin vaatteet päällä uima-altaaseen. Kuivattelu ei tuottanut ongelmia, koska ilma on aina lämpimämpää kuin vesi. Erityisesti vuoden alussa, kun on talvi, ilma on tukahduttavan lämmintä ja kosteata. Onneksi aurinko oli matkamme aikana useimmiten piilossa.

Rakkaudesta ja siihen liittyvistä asioista puhutaan avoimesti, tosin ei kovin vakavasti. Miehille kyvykkyys on luontainen ylpeilyn aihe. Miehet ovat avoimesti mielissään latinorakastajan maineestaan. Naisille kilpailukyky miesmarkkinoilla on ilmeisesti ainakin yhtä tärkeätä, vaikka he eivät puhu siitä avoimesti. Kauneusleikkaukset ovat kuitenkin arkipäivää. Perhesuhteet ovat tärkeitä, mutta tapaamistani kolme- ja nelikymppisistä ihmisistä osa oli sinkkuja ja heidän parinhakuongelmia seuratessaan ei voinut olla ajattelematta, miten samankaltaisia ihmiset ovatkaan eri puolilla maapalloa.

Iliana, vähän päälle nelikymppinen upea nainen, jolla oli takanaan yksi avioliitto ja kaksi täysikasvuista poikaa, oli juuri löytänyt komean argentiinalaisen miehen. Heidän suhteessaan oli menossa kuuma alkuhuuma ja tulevaisuus näytti toiveikkaalta. He ovat nyt, vuotta myöhemmin edelleenkin onnellisesti yhdessä. Koska Ilianan lempinimi oli Pocahontas niin hänen miesystäväänsä kutsuttiin Mapucheksi, Pocahontaksen lempipesukarhuksi. Nimestä tuli niin suosittu, etten saa enää päähäni miehen oikeata nimeä. Muistan kuitenkin, että meidän läksiäisjuhlissa matkan viimeisenä iltana he grillasivat pitkätukkaisen poikansa kanssa maailman herkullisinta naudanlihaa. Tämä taitaa olla argentiinalaisilla geeneissä.

Latinojen suhtautuminen omaan ruumiiseensa ja fyysiseen läheisyyteen on mutkatonta ja luonnollista riippumatta ulkomuodosta tai iästä. Salsateekissä nähtiin iäkkäitä rouvia irrottelemassa nuorten joukossa eikä kukaan ihmetellyt. Toisaalta taas samassa paikassa järjestetty perreokilpailu vaikutti jo liiankin intiimiltä. Ecuadorissa pariskunnat koskettelevat suloisesti toisiaan julkisilla paikoilla.

Palaan taas tähän kahviongelmaani. Hyvää kahvia on lähes mahdotonta saada. Kahvia pyydettäessä tuodaan joko tavallista pikakahvia cafe negro tai kuumaa vettä ja kahvitiivistettä. Hampurilaisravintoloista saa tavallista suodatinkahvia. Joissakin ravintoloissa ei saa kahvia enää aamiaisen jälkeen ja pahin kaikesta on keitettyyn maitoon laitettu pikakahvi. Kuitenkin, eräässä hienossa kauppakeskuksessa oli ranskalaistyylinen gourmet-kahvila, josta sain elämäni parasta capuccinoa. Ainakin sillä hetkellä se tuntui siltä.

Seuraavissa jaksoissa lisää rannikosta, latina-amerikkalaisesta saippuasarjasta ja inkojen kylästä Ingapircasta korkealla vuorilla...

Sunday, March 05, 2006

Miksi maailmannapa?

Jos yritän katsoa vähän kauemmas navastani, niin jokainen paikka ja jokainen ihminen ja elävä olento voi olla maailman napa, umbilicus mundi, maailman tai koko maailmankaikkeuden keskipiste.

Antiikin legendan mukaan Zeus lähetti kaksi kotkasta etsimään maailman napaa ja ne löysivät välimereltä Omphalen kiven. Omphale oli antiikin Kreikassa prinsessa, jolle puolijumala Heracles myytiin orjaksi. Tämä on pitkä tarina ja siihen liittyy monta Kreikan jumaltaruston juonittelua. Omphalen kiven piti merkitä maailmankaikkeuden keskusta, mutta antiikin roomalaiset siirsivät umbilicus mundin omatoimisesti Delfista Roomaan, johon itse Michelangelo sen myöhemmin sinetöi.